Teologiharjoittelijan mietteitä

Aloitin telologiharjoittelijana Vaalijalassa vapun jälkeen. Vastaanotto täällä Vaalijalassa oli lämmin, joskin Pieksäjärvi oli vielä jäässä, kun saavuin Nenonpeltoon. Helsinkiläisenä pappisopiskelijana olin perehtynyt kevään ajan kirkon kehitysvammatyöhön kirjallisuuden kautta. Vaalijalassa pääsisin tekemään lopulta asioita myös käytännössä. Ensimmäisenä Nenonpeltoon saavuttuani minuun teki vaikutuksen Vaalijalan rakennusten vaalea ja alppikylämäinen arkkitehtuuri sekä sen takana siintävä kaunis järvimaisema.

Harjoitteluni kehitysvammapapin työssä oli ensi päivistä alkaen monipuolista, kuten minulle oli lupailtukin. Pääsin pian tekemään koululaiskirkkoja, yksikköhartauksia ja jumalanpalveluksia Vaalijalan kirkossa. Erityisen mieluisaa oli päästä valmistelemaan Suomen ensimmäisen aistialttarin avajaisia toukokuun Hiirenkorvapäivässä. Arkkitehti Severi Blomstedtin suunnittelema komea aistialttari ehti jo heti tuoreeltaan herättää paljon kiinnostusta, ja toivon, että se tarjoaa kirkkovieraille monipuolisia aistielämyksiä vuosikymmenten päästäkin. Harjoitteluni viimeisinä viikkoina taas olen perehtynyt erityisrippikouluun ja sen toteuttamiseen. Teologin työn hienoimpia hetkiä on pohdiskella rippikoulunuorten kanssa uskonnollisia kysymyksiä, ja hieman myöhemmin iloita konfirmoitujen nuorten ja heidän läheistensä kanssa.

Vaalijalan asiakkaiden kohtaaminen jännitti minua etukäteen, sillä minulla oli vain vähän aiempaa kokemusta hengellisestä kehitysvammatyöstä. Asiakkaat, samoin kuin työntekijät tulivat kuitenkin vähitellen tutuiksi, ja jännitys väheni. Kohtaamiset erilaisten ihmisten kanssa ovat eräs antoisa puoli hengellisessä työssä. Kun tottuu uuteen ympäristöön ja uusiin ihmisiin, oma kokemuspohja karttuu, ja uusista ihmisten kohtaamisista saa uusia ajatuksia sekä uusia eväitä omaan ammattiin. Vaalijalassa työskennellessä on tuntunut siltä, että ihmiset ovat yleisesti täällä välittömiä ja helposti lähestyttäviä. Kokeneemmilta työntekijöiltä on ollut helppo kysyä silloin, kun jokin asia on mietityttänyt.

Harjoittelujaksoni aikana Vaalijalassa olen pohtinut paljon kirkon ja seurakuntien saavutettavuutta vammaisille ihmisille. Paljon on vielä tekemistä, vaikka evankelis-luterilaisella kirkolla onkin saavutettavuusohjelma, jonka mukaisesti asioita pyritään korjaamaan oikeaan suuntaan. Suomessa on paljon kirkkoja, joissa on esimerkiksi käyttökelvottoman jyrkkiä pyörätuoliramppeja tai liian huonosti näkyviä virsitauluja. Jumalanpalveluksissa ei myöskään ilmaista kovin selkeästi, milloin ollaan tekemässä mitäkin. Uskon että paljolti on asenteista kiinni, että kirkkoa ei ole saatu vielä tämän saavutettavammaksi. Toki saavutettavuudelle on myös kulttuurihistoriallisia tai taloudellisia esteitä. Kristinuskon hyvä sanoma on kuitenkin tarkoitettu kaikille ihmisille tasa-arvoisesti. Kun olen pyrkinyt laatimaan Vaalijalassa esimerkiksi saarnani ja puheeni selkeäkielisemmäksi, on se johtanut usein myös Raamatun sanoman ja kristinuskon peruskysymysten laajempaan pohdintaan: mikä kunkin teologisen asian ydin on. Puheen muuttaminen selkeäkielisemmäksi saattaa siis selkeyttää myös omaakin uskonnollista ajattelua. Toisaalta uskontoon liittyy aina myös mystinen puoli: ihminen ei voi koskaan ymmärtää siitä kaikkea.

Harjoitteluni kehitysvammapapin tehtävissä on antanut minulle rutkasti uusia kokemuksia ja tietämystä sellaisesta hengellisestä työstä, joka ei kovin paljoa näy minusta ulospäin esimerkiksi paikallisseurakunnissa. Olen oppinut alkeita monista asioista, kuten kuvasymbolien käytöstä tai tukiviittomista. Multisensorisesta toiminnastakaan en tiennyt ennen harjoitteluani paljon mitään. En ole vielä varma, millaisiin kirkollisiin tehtäviin sijoitun, kun olen saanut yliopistotutkintoni valmiiksi. Uskon joka tapauksessa, että Vaalijalassa tekemäni harjoittelu on antanut minulle uusia ideoita ja taitoja sinne, minne ammatillinen polkuni sitten myöhemmin viekään.