"Ristin sut vauvaks!"

Poljen pyörällä pitkin kaupungin hiljeneviä katuja ja etsin ajatusta tähän tekstiin. Olen aikeissa kirjoittaa jotakin työssä ja muussa elämässä tärkeäksi kokemastani leikillisyydestä. Etsin aiheeseen kutsuvaa tulokulmaa. Arvelen, että jonkin mutkan takaa se löytyy. Kevätaurinko viipyy vielä, huhuilee jo kohti kesää. Keskustan laitamilla peipot livertelevät ja rusakko hyppelee verkkaisesti tien poikki. Elämä tuntuu hetken kumman levolliselta ja vapaalta. Huomaan ajattelevani, miten tärkeää on välillä saada kokea päämäärättömän kulkemisen hetkiä. Olemassaoloa ihmettelevä olotila vie minut.

Ihmettely on tärkeä näkökulma myös Taidepesulan työhön. Taidekasvattajana pidän tärkeänä tehtävänäni ponnistella säilyttääkseni kyvyn ihmetellä. Ihmettely on elämän ja toisen ihmisen ainutlaatuisuuteen havahtumista. Ihmetyksessä, leikissä ja taiteessa heittäydymme ja olemme vastatusten tuntemattoman kanssa. Tämän kaltainen kohti kulkeminen on pelottavaakin, sillä se paljastaa oman haavoittuvuutemme. Oma vakaumukseni kuitenkin on, että se kannattaa. Vain omaa sisintä raottamalla voi tapahtua aitoja kohtaamisia.

Ronald Hepburn kirjoittaa ihmetyksestä teoksessaan Wonder and Other Essays. Hän kuvaa ihmetykselle tärkeäksi hiljaisen ja kyselevän asenteen. Ihmetyksessä samaan aikaan sekä lepäämme että kyselemme. Siinä luovumme turhantärkeydestä ja oikeassa olemisesta. Ihmetyksessä olemme yhteydessä lapsuuden kvaliteetteihin. Itsestään selvänä pitäminen ja ’tämä on jo nähty’ -asenne nujertavat Hepburnin mukaan ihmetyksen.

Monet taiteentekijämme ovat auttaneet ja rohkaisseet minua etsimään heittäytymisrohkeutta. Olen seurannut heidän esimerkkiään. Yksi tällainen sysäys tapahtui katsellessani erään pojan taidetyöskentelyä. Rakentaessaan mielikuvituksekasta kaupunkiaan hän yllättäen tarttui pensseliin, tuli luokseni, napautti minua pensselinvarrella päähän ja tokaisi: ”Ristin sut vauvaks!” Voisiko parempaa lapsen siunausta heittäytymisen ja ihmetyksen opetteluun saada? Ihmetys on vastasyntyneitä katseita, oma ainutlaatuinen tapa hahmottaa ympäröivää ja sisäistä maailmaa ja tästä myös taiteellisessa ilmaisussa on kyse.

Eräs jo vuosia mukanani kulkenut aarre on Owe Wikströmin ajatus leikistä. Hän kutsuu sitä eräänlaiseksi vapaavyöhykkeeksi, jossa luodaan uusia ajan käsitteitä. Siinä maailman uhat ja vaatimukset hälvenevät. Ihmettelylle ja leikille tilan raivaaminen omassa elämässä, ajatuksissa ja työssä merkitsee itselleni ennen kaikkea toivon vaalimista. Se on eteenpäin suuntautuvaa ja elävää. Tommy Hellsten on kehottanut sinkoamaan elämän haaveidemme suuntaan, sinne missä on syvimmät toiveemme.

Tintti pyrähtää terassinkaiteelle ikkunani takana. Hei tintti, mä näen sut!

Taidekasvattaja Liisa Kauppinen aloitti Taidepesulan taidetoiminnan Vaalijalassa vuonna 2005. Juhlistimme tätä jo yli kymmenenvuotista taivalta julkaisulla Kokemuksellista taidetietä kulkemassa, joka ilmestyi nyt keväällä Diakonia-ammattikorkeakoulun Puheenvuoroja-sarjassa.  Tämä kirjoitukseni on heijastellut niitä teemoja, joita omassa artikkeliosuudessani (Imu-Ilmari syö mutaa! Vapaan tilan tunnustelua ja leikkiviä taideprosesseja Taidepesulassa) käsittelen.

Linkki julkaisuun:
https://www.vaalijala.fi/resources/public//materiaalipankki/julkiset_dokumentit/Puheenvuoro%201%20Diak.pdf