Miksi kehitysvammaisia lapsia on laitoskuntoutuksen tarpeessa?

Kehitysvammaisten Palvelusäätiön kehittämispäällikkö Katri Hänninen kertoi Ketju-lehden numerossa 6/2018, että: ”Lasten laitosasumisen syitä ei ole kartoitettu, joten on vaikea sanoa tyhjentävästi, miksi he ovat päätyneet laitoksiin”, jutun otsikko on ”Lapset juuttuivat laitoksiin”. Asiasta ei ole käsittääkseni tehty tieteellistä tutkimusta, mutta käytännön havainto on se, että syyt ovat pitkälti samoja kuin lapsilla yleensä. Kukaan kehitysvammainen lapsi ei pääse laitoskuntoutuksen piiriin siksi, että hän on kehitysvammainen. Suomessa on yli 90 000 alle 13-vuotiasta lasta, jolla on mielenterveyden ongelmia, uutisoi Yle 28.11.2018 https://yle.fi/uutiset/3-10527451. Ei liene yllätys, että heidän joukossaan on myös kehitysvammaisia lapsia ja lapsia, joilla on laaja-alainen oppimishäiriö. Todellisuutta on sekin, että kehitysvammaisia lapsia on myös lastensuojelun asiakkaina. Kehitysvammaisten ihmisten mielenterveyskysymyksistä tiedetään melko paljon ja niihin osataan suhtautua entistä paremmin. Mielenterveyspalveluissa kehitysvammaiset kohtaavat edelleen myös ymmärtämättömyyttä. Mielenterveyden häiriöitä ei osata erottaa kehitysvammaisuuteen liittyvistä piirteistä. Kehitysvammaisten lasten kohdalla tilanne on samanlainen. Lasten vakavat mielenterveysongelmat ovat usein pitkäkestoisia ja toipumisprosessit ovat pitkiä. Kehitysvammaisten lasten kohdalla nämä prosessit ovat usein vielä pidempiä. Minusta oikea kysymys on, miksi Suomessa on niin paljon lapsia, joilla on mielenterveysongelmia? Kehitysvammaisten lasten tilanne selviää osana tätä kysymystä. Lasten asumispalvelujen lisääminen ratkaisuna mielenterveysongelmiin on mielestäni pulmallista. Avopalveluina tuotettavien asumispalvelujen keinovalikoimaan ei kuulu kokonaisvaltainen kuntoutus, jota nämä lapset tarvitsevat.

Olen Katri Hännisen kanssa samaa mieltä siitä, että vanhempia olisi kuunneltava paremmin. Heidän viestinsä olisi otettava vakavasti paljon aikaisemmin. Suomessa on osaamista kehitysvammaisten lasten mielenterveysongelmien hoitoon varhaisessa vaiheessa ja kuntoutusta voidaan toteuttaa silloin kotona. Tämän päivän pulma on se, että resurssit on jouduttu kiinnittämään lasten pitkittyneiden mielenterveyden ongelmien hoitoon lyhyillä interventioilla, jos ne eivät riitä, pitkäkestoiseen kuntoutukseen. Lähitulevaisuus ei tässä asiassa näytä hyvältä. Uskon kuitenkin, että pidemmällä aikavälillä rohkeus kasvaa  järjestää perheille ja kouluille varhaisessa vaiheessa riittävästi asiantuntevaa tukea.

Terveisin

Ilkka Jokinen