Isoisän jalanjäljissä kehitysvammatyöhön

Vaalijalan perustaja Otto Aarnisalon tyttärentytär, rovasti Kirsti-Maija Paananen, muistaa isoisänsä leikkisänä vaarina, joka piti paljon lapsenlapsistaan. Aarnisalot asuivat Kirsti-Maija Paanasen lapsuusaikaan Sortavalan Diakonissalaitoksella, vaikka Otto Aarnisalo oli jo eläkkeellä Sisälähetysseuran johtajan tehtävästä.

”Hän oli hyvin leikkisä vaari. Muistan, että kyläillessä hän usein kokeili meitä lapsia niskasta, että onko puuro syöty, vai onko niskassa kuoppa”, Kirsti-Maija Paananen kertoo.

Otto Aarnisalo sai talvisodan syttyessä aivoverenvuodon, eikä Kirsti-Maija Paanasen mukaan enää onneksi täysin tajunnut tilanteen vakavuutta, kun Sortavalasta oli lähdettävä sodan jaloista pois. Mutta tietty leikkisyys Otto Aarnisalolla säilyi viimeiseen asti.

”Muistan, kun palasimme vielä takaisin Sortavalaan jatkosodan ajaksi ja asuimme isovanhempien kanssa yhdessä, vaari tuli pelaamaan pelejä lattialle meidän lasten kanssa. Eikä se varmasti ollut helppoa vanhalle miehelle.”

Kirsti-Maija Paananen muistelee myös lapsuuden kesiä Laatokan saaristossa, jossa Aarnisaloilla ja Paanasilla oli kesäasunnot vierekkäin.

”Jossain vaiheessa kesää haimme aina mummun ja vaarin saarelle huvilalle. Kun saaressa ei ollut kirkkoa, tapasi vaari lukea sunnuntaisin saarnansa omasta saarnakirjastaan. Meistä lapsista se taas tuntui todella unettavalta. Niin me sitten istuimme mummun ja vaarin tuvassa, kärpäset surisivat ja odotimme, että pääsisimme muihin touhuihin saarnan jälkeen”, kertoo Kirsi-Maija Paananen.

Oletko minun täti?

Vahva perheen kytkös Vaalijalaan johti siihen, että Vaalijalasta muotoutui varsinainen elämäntehtävä Kirsti-Maija Paanasellekin.

”Siinä vaiheessa, kun lähdin opiskelemaan teologiaa, olin oppinut tuntemaan sosiaalisesti suuntautuneita naisteologeja, joista joku työskenteli Vaalijalassakin. Minua ei uskonnonopettajan ura kiinnostanut, vaan selkeä tavoitteeni oli päästä työskentelemään kehitysvammaisten parissa”, kertoo Kirsti-Maija Paananen.

Hänen laudaturtyönsä käsitteli kirkon kehitysvammatyötä. Sen tiimoilta Kirsti-Maija Paananen oli erään kerran haastattelemassa Kuopion Julkulassa asukkaita ja henkilökuntaa, kun cp-vammaisen Pirkko Kristiinan tapaaminen sinetöi tulevan työuran.

”Ollessani jo lähdössä pois Julkulasta, autoa odotellessa yksi tytöistä, Pirkko Kristiina, otti kädestä kiinni ja kysyi minulta, oletko sinä minun täti? Siinä hän tuli pestanneeksi minut työhön kehitysvammaisten parissa”, Kirsti-Maija Paananen kertoo.

*
Oppivuodet Julkulassa

Teologiksi valmistuttuaan Kirsti-Maija Paananen haki töihin Julkulaan Kuopioon, jossa oli juuri samaan aikaan avautunut tyttöjen koulukodin johtajan paikka.

”Jouduin erinäisistä syistä odottamaan vuoden ennen viran vastaanottamista. Sinä aikana olin opettajana Nenonpellossa, opiskelin hieman lisää Jyväskylässä sekä kävin tutustumassa Ruotsissa sikäläiseen kehitysvammaisten oppilaitokseen. Käytin siis odotusajan hyväkseni”, tuumaa Kirsti-Maija Paananen.

Hän muistelee, miten ensimmäisenä työpäivän Julkulassa tuli karjakko kansliaan. Hän halusi tietää, kutsutaanko keinosiementäjä yhdelle lehmistä.

”Ja oli karjakolla muutakin asiaa. Hän pyysi sanomaan maatalousmiehelle, että navetan virtsakaivo piti tyhjentää. Eihän siinä auttanut muu, kuin lähteä maatalousmiestä navetasta etsimään”, muistelee Kirsti-Maija Paananen.

Julkulaa hän pitää oppivuosinaan. Siellä hoitokodin johtajana pääsi pyörittämään myös oikeaa maatilaa. Julkulassa vierähti viisi vuotta ja tämän jälkeen Rautalammin osastoilla 15 vuotta.

*
Teologista papiksi

Kun Vaalijala siirtyi kuntayhtymän omistukseen, Kirsti-Maija Paananen haki ja tuli valituksi vasta perustettuun Vaalijalan teologin virkaan. Tässä tehtävässä vierähti kaksikymmentä vuotta. Kuusi vuotta ennen eläkkeelle jäämistään Kirsti-Maija Paananen sai papin oikeudet.

”Kaiken kaikkiaan olen saanut elää varsin rikasta elämää. Työsaralla on tullut paljon mielenkiintoisia asioita eteen ja olen päässyt näkemään kehitysvammaisten elämän ja oikeuksien kehitystä”, Kirsti-Maija Paananen sanoo.