Aina mun pittää!

Sain puhelinsoiton toukokuun lopussa torstaina: ”Kuule, pitäisitkö Vaalijalan puheenvuoron huomisessa toisen asteen valmentavien ryhmien kevätjuhlassa?” Mikäpä siinä, on kunnia-asia saada pitää puhe ja tuo kevätjuhla on aina niin ihana tapahtuma Vaalijalan omassa kirkossa, jossa on oppilasryhmiemme esityksiä ja lauletaan toki Suvivirsi. Aloitin puheen kysymällä, kuinka monen mielestä tämänvuotinen Suomen euroviisukappale oli maailman paras? Melkein kaikki viittasivat. Jatkoin kertomalla, että sain eilen puhelinsoiton, kysyttiin, pitäisitkö puheen ja ajattelin ”Aina mun pittää pittää puhe!” Kirkossa kuului naurunkaltaista hyminää. Tämähän on tietysti luontaisesti ammatinvalintakysymys. Kyse on itsemääräämisoikeudesta ja toisaalta vaateista, joita yksilöltä odotetaan.

Meillä on yhteiskunnassa tiettyjä vaatimuksia, kuinka täällä toimitaan. Aina ei voi tehdä juuri niin kuin itse haluaisi. On käyttäytymisnormeja ja lakeja, joita kaikkien tulee noudattaa. Lisäksi on niitä ”aina mun pittää” –juttuja. Pitää käydä suihkussa, jotta voi asua toisten kanssa. Jos et käy viikkoon suihkussa, et ole kovin suosittu henkilö. Aina pitää käydä suihkussa, mutta käytkö suihkussa aamulla vai illalla, tulee olla sinun oma valintasi, ei ulkoa ohjattu. Jos käyt aamuisin, sinun on herättävä hiukan aikaisemmin, jotta ehdit kouluun ja töihin. Joka käy iltaisin, voi nukkua hiukan pitempään.

Uusimmassa Kasvatustieteellisessä aikakausikirjassa Kasvatus (2/2015) oli artikkeli toisen asteen valmentavasta opetuksesta. Tutkijat Kauppila ja Lappalainen kertoivat hyvinvointiyhteiskuntamme ajattelu- ja toimintatavan muutoksesta, joka korostaa yksilön itse tekemiä valintoja ja vastuuta omista valinnoista. Elämme yhteiskunnassa, joka odottaa, että jokainen kantaa kortensa kekoon ja on tuottava yksilö tulevaisuudessa. Nuori valitsee itse koulutuspolkunsa, meneekö lukioon vai ammatilliseen koulutukseen. Ammatillisella koulutuksella on eri aloja, joista nuori voi valita, mikä ala häntä kiinnostaa, mitä hän haluaa tulevaisuudessa tehdä työkseen. Nuoren tulee itse ottaa vastuu valinnoistaan. Valinnat ovat toisaalta asetettu pakollisiksi ja jos epäonnistuu valinnassaan, on vastuu kannettava itse.

Mutta erityistä tukea tarvitsevalla nuorella asiat ovat toisin. Hänellä voi olla hyvin vähän valittavaa, varsinkin, jos hän tarvitsee runsaasti tukea. Muistelin nuorta miestä, jolla oli maahanmuuttotaustasta johtuen kielitaitoa, hän hallitsi suomen ja venäjän kielen. Kulttuuritaustasta johtuen hänellä oli erittäin kohteliaat käytöstavat ja hän halusi pukeutua siististi ja muodikkaasti, puku oli lempivaate. Hänellä oli erityisen tuen tarvetta mm. matemaattisesti ja hän oli käynyt valmentavan ammattikoulutuksen.

Olimme hänen kanssaan keskustelleet asiasta. Hänestä tulisi aivan loistava piccolo eli isossa hotellissa, joita paikkakunnalla oli, hän voisi neuvoa asiakkaat omiin huoneistoihinsa, auttaa matkalaukkujen kanssa ja toimia tulkkinakin. Hänellä olisi ollut loistavat avut tuohon työhön. Olisin itse asiakkaana iloinen tuollaisesta palvelusta ja hotelli olisi saanut hyvät pisteet minulta, eihän Suomessa tällaista palvelua saa nykyisin missään. Palaverissa koulutuksen järjestäjän kanssa minulta kysyttiin, missä niitä sellaisia ”piccolo-kouluja” on? Tarjolla oli keittiö-kodinhoitolinja, jossa opetellaan tiskaamaan ja siivoamaan, puutarhalinja (hän ei halunnut sotkea vaatteitaan multaan) ja talonmieslinja. Kiitos. ”Aina mun pittää vaan lakasta, joko pihoja tai lattioita!”

Mutta tämä ei olekaan enää hyvinvointiyhteiskunnassamme ja meillä Vaalijalassa ainoa huoli koskien toisen asteen ammatillista erityiskoulutusta. Opetus- ja kulttuuriministeriö antoi tiedotteen, että on päätetty jakaa keväällä 2015 VALMA- eli ammatilliseen peruskoulutukseen valmentavat ja TELMA- eli työhön ja itsenäiseen elämään valmentavat erityisopetuksen järjestämisluvat uudelleen koulutuksen järjestäjien kesken. Kävi ilmi, että koulutuspaikkoja tultaneen vähentämään, eikä uusia aloituspaikkoja peruskoulunsa nyt päättäville ehkä tulekaan. Tällöin herää syvä huoli siitä, saavatko läheskään kaikki erityistä tukea tarvitsevat henkilöt, jotka saavat peruskoulusta päästötodistuksen ja ”kymppi-luokkakin” on jo käyty, enää mitään valmentavaa opetusta. Ei tulekaan koulutuskokonaisuutta heille, joilla ei sairauden tai vamman vuoksi ole mahdollista hakeutua tutkintotavoitteiseen koulutukseen.

Voi miettiä, että tässä elämänvaiheessa erityistä tukea tarvitseva nuori voi pudota tosi nopeasti kelkasta, jos 11-vuotinen koulutaival päättyy kuin seinään. On mentävä vaatimattomammin tuettuun päivätoimintaan, vaikka kehitysmahdollisuuksia olisi, jos intensiivistä strukturoitua opetusta jatkettaisiin riittävän tuen ja osaavan resurssin turvin. Nuori voi turhautua, jo itse kouluun lähteminen on tosi tärkeää ja itsetuntoa ylläpitävää. Turhautuminen saattaa aiheuttaa luonnollisesti masennusta, syrjään vetäytymistä ja muita psyykkisiä oireita. Kasvu ja kehitys tapahtuu hitaammin erityistä tukea tarvitsevalla. ”Minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa.” Saattaa olla, että tästä päätöksestä koituukin kallis lasku hyvinvointivaltiolle tulevaisuudessa. Toivon, että yhteiskuntamme tarjoaa edelleenkin jokaiselle perusopetuksensa päättävälle nuorelle nuorisotakuun mukaisen mahdollisuuden rakentaa mielekäs jatko-opintopolku toisen asteen koulutukseen tasavertaisesti.